Säästöpuut

Säästöpuut ovat kuuluneet talousmetsien luonnonhoidon keinovalikoimaan 1990-luvulta lähtien. Säästöpuuvalinnassa taloudellisuus ja luontoarvot ovat hyvin yhteen sovitettavissa.

Säästöpuut
Säästöpuut

Selvimmin säästöpuut ovat havaittavissa avohakkuun jälkeen uudistusalalla pystyyn jätettyinä puina ja puuryhminä ja taimikoissa vanhoina ylispuina. Tulevaisuuden säästöpuuryhmiä voidaan rajata myös kasvatettavien metsiköiden sisään harvennushakkuiden yhteydessä, jos niille sopiva paikka tunnistetaan jo tällöin.

Päätehakkuissa pystyyn jätetyt puut monipuolistavat metsien rakennetta ja mahdollistavat vanhoja puuyksilöitä elinympäristönä käyttävien lajien esiintymisen nuorissakin metsiköissä. Säästöpuiden kuollessa metsiin syntyy järeää ja eri-ikäistä runkolahopuuta. Lahopuujatkumo tarjoaa elinympäristöjä suurelle joukolle metsälajeja. Tämä onkin säästöpuiden keskeisin tarkoitus, sillä metsälajeista noin neljännes on jossain elinkiertonsa vaiheessa riippuvainen lahopuusta. Uhanalaisten metsälajien linkki lahopuuhun on vielä selvempi.

Säästöpuuvalinnassa taloudellisuus ja luontoarvot ovat hyvin yhteen sovitettavissa. Ekologisesti ajatellen parhaat säästöpuut ovat usein taloudellisesti vähempiarvoisia puita. Hyviä säästöpuita ovat esimerkiksi kolopuut ja harvalukuisemmat lehtipuut. Haapa ja raita ovat monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeitä niille erikoistuneen eliölajiston runsaan lajimäärän vuoksi.

Paitsi puulajivalinnassa, myös säästöpuiden sijoittamisessa metsänhoidollisesti järkevä ratkaisu on usein sitä myös luonnonhoidollisesta näkökulmasta. Hyviä säästöpuuryhmän paikkoja ovat vesistöjen suojavyöhykkeiden tai arvokkaiden elinympäristöjen reunat, soistuneet painanteet tai lahopuukeskittymät. Samalla voidaan hyödyntää esimerkiksi metsänuudistamisen kannalta hankalat paikat. Metsäsertifiointi ja metsänhoitosuositukset ottavat kantaa säästöpuiden jättämiseen.