Tietäväisenä annoin ohjeita siitä, kuinka kuusi istutetaan aina kaivurin tekemään mättääseen eikä milloinkaan muokkaamattomaan paikkaan. Syysistutus käy kuuselle, kunhan kohde on sopiva. Selitin siskolle tosiasioita metsänuudistamisesta, maanmuokkauksen tärkeydestä ja viljelymateriaalin jalostuksesta. Istutusvakka haki vielä lantiolla sopivaa paikkaa. Pursuimme metsätyön iloa. Teimme työtämme siskon kanssa rintasin, sillä niin yletyimme vaihtamaan kuulumisia. Keräämme kiviäkin viljapellolta niin, lähekkäin. Olemme tottuneet.
Eihän se tahti nyt kovin sukkela meillä ollut, kun välillä ihmettelimme koppakuoriaisia, erikoisia hämähäkinseittejä tai kantojen vuosirenkaita. Sitä, että kuinka se yksikin kuusi oli ollut Suomen ikäinen. Sitten pohdimme jo, että millaiselta näyttää maailma, kun istuttamamme kuusivauvat ehtivät päätehakkuuikäisiksi. Siihen kyllä siskolle muistutin, että riippuu meidän raivausinnostuksesta. Niin, että voimme taimikonhoidolla siis itse vaikuttaa, kuinka nopeasti se metsä kasvaa.
Iltapäivällä kesken työnteon päätin kokeilla metsäkellintää, sillä sehän on nyt muotia. Metsäkellinnän edut on kerrottu niin monin järkevin perustein, että se sai tallaisen työn keskeyttävän laiskottelun tuntumaan hyväksyttävältä aikuisellekin. Mukulana tuota tehtiin ulkoleikeissä usein. Köllöteltiin maassa hetki hiljaa ja katseltiin taivasta – suu auki, jos satoi lunta.
Evästauot ovat tärkeitä. Makkaranuotiolla puhutaan porukalla asiaa. Pohdimme politiikkaa tai muistelemme nimeä sammaleelle. Molemmat aiheet tuntuvat yhtä merkityksellisiltä. Ruisleipä ei voi maistua missään paremmalta, kuin metsätöiden evästauolla.
Loppupäivästä pelkäsin, että amalgaamit tipahtavat purukalustosta, kun istutusputki kolahti kiviseen maahan. Jalat tuntuivat pökkelöiltä, ja taimivakan hihna alkoi hiertää ärsyttävästi. Asettelin metsänlannoitusfirman mainostuubihuivia paremmin kaulani suojaksi. Siskollekaan ei ollut enää oikein mitään sanottavaa.
Illalla hiipi hyvä mieli. Itse tekeminen palkitsee eri tavalla kuin se, että tienaa tutusti päivätyössään ne rahat, joilla sitten palvelun ostaa. Ajattelee, että on säästänyt. Tuntuu, että on tehnyt oikeita asioita. Pakko on myöntää, että ammattilaisen ote hommasta kuitenkin meiltä puuttui. Ei siis kannattanut laskea itsellensä tuntipalkkaa. Sen ilon päätin ottaa, että työpaikan toimistolla myöhemmin kahvipöydässä rehvastelin, kuinka ihan itse olin ollut istuttamassa. Ei tarvinnut sanoa, että kuinka paljon ja missä ajassa. Sitä voi kertoa vaikka sen kokonaismäärän seitsemän ja puoli tuhatta.
Viikon urakkamme jälkeen alakouluikäinen siskonpoika ihmetteli saunan lauteilla, että mitä järkeä teidän on istuttaa uusi metsä, kun ette kuitenkaan voi nähdä puita isoina. Siinä hetkessä en jaksanut urakkaväsymykseltäni selittää metsänuudistamisen lakivelvoitteesta tai sitä, kuinka kasvava metsä on arvokkaampi omaisuus, kuin pelkkä metsämaa. Vastasin hänelle: ’’Kultaseni, sinä voit’’.